Elämä….

Mennyt vuosi tähän asti… paljon hyvää mutta myös paljon asioita mitkä ovat laittaneet elämäni arvomaailman ihan uuteen uskoon ja pakottanut mut polvilleen ylimielisyyteni kanssa. Työrintamalla olen saanut tehdä isoja ja hienoja asioita ja sen suhteen olenkin siunattu ja onnekas.

Muutama epäkohta elämässä on kuitenkin ollut jotka ovat mieltä vaivanneet välillä enemmän ja välillä vähemman.

Yksi niistä asioita on ollut siskoni tilanne mikä ahdisti rinnassa kuin iso painava kivi. Asiasta puhuttaessa rupesin voimaan pahoin. Nopeasti nämä ajatukset aina kuitenkin kaikkosi pois kunnes taas tuli puheeksi..

Parisuhde missä olen elänyt on ollut hyvin riitaisa ja olenkin elänyt aika lailla yksin viimeisen vuoden. Ero on ollut mielessä usein mutta lapsen takia tämäkin ajatus karkonnut maielestä hyvin nopeasti.

En ole suostunut pysähtymään ja miettimään todellista tilannetta. Rakastan perhettäni, miestäni ja lapsiani. Yli kaiken! Olen ehkä odottanut jotain suurempaa voimaa joka puolestani korjaisi tilanteen paremmaksi. En tiedä..

Eletään huhtikuuta. Menemme perheen kanssa erään pihviravintolan 1. vuotis synttärijuhliin. Ensimmästä kertaa yhdessä perheenä, toimittajista huolimatta.

Jatkan iltaa yhdelle ystävieni kanssa ja muutaman tunnin sisään lähden itkien kotiin tieto päässä että minua on petetty. Mun maailma musertui.. No tästä selvittiin.

Kesän vietämme erillään lähes kokonaan koska minä olen töissä ja tienpäällä jatkuvasti. Yhteistä aikaa ei siis ole..

Huomaan että olen ahdistunut ja onneton. Mikään ei tunnu hyvältä.. Juhannuksen rattijuopumus pakotti minut miettimään että mitä minä oiken teen?? Miten mä aion elämää jatkaa ja mistäs saisin taas ilon ja hymyn mun kasvoille.

Lööpit ja kirjoitukset oli tehnyt jo nyt tehtävänsä.

Heinäkuun puoliväli, herään Tornion kaupungin hotellista puheluun missä minulle kerrotaan siskoni kuolleen. Mä en usko enää mitään todeksi.. purskahdan lohduttomaan itkuun ja mietin mitä minä nyt teen? Miksi minulle käy näin? Nyt tarvitsen ystävien apua mutta en osaa pyytää. Haluan selvitä yksin.. en puhu asiasta yhtään. Minulta kysytään olenko kunnossa. Vastaan että olen… olinko?

Ulospäin en näytä pahaa oloa tai surua. Kotona tuntui ettei kukaan edes muista siskoni kuolemaa. Aika kuluu.. mä peitän surun työhön ja urheiluun,  olen poissa entistä enemmän.

Kesän keikat tehty ja olen varannut vanhan ystäväni kanssa jo toukokuussa matkan Ibizalle mitä odotin kovasti. Tyttöjen reissu.. matka oli huikee ja kivaa oli. Matkan jälkeen olisi edessä kesän huipennus. Puoli Triathlon.

Helsinki -Vantaa lentokentällä tajuan että kaikki ei ole normaalisti. Eroan miehestäni ja joudun toteamaan että nyt mulla ei ole voimia enää mihinkään. Mun on pakko jättää Triathlon väliin ja laittaa elämä järjestykseen.

Kuvioihin tulee tai oli tullut jo Ibiza reissun aikana toinen nainen.. mä haluan vaan pois. Uuden elämän! Herätä tästä pahasta unesta.

Edelleen tunteet heittelee ja välillä voin hyvin, välillä rintaa painaa ISO suru ja menetyksen tunne. Olenko ansainnut tämän kaiken? Voiko tästä oikeasti muka selvitä?

Sekavia ja selkeitä ajatuksia. Vihaa, sääliä ja helpotusta… Nyt tiedän mitä tuskaa olen tuottanut muille joskus. Joudun polvillani tajuamaan että tämä elämä ei ole vaan peli, tämä on  ihan tosi juttu. Täällä on elettävä hyvin ja otettava vastuu teoistaan ja valinnoistaan. Ehkä nyt saan rauhan ja voin aloittaa elämässä ihan uuden luvun. Kokea aitoa rakkautta, tunteita ja ennen kaikkea tietää olevani viisaampi ja vahvempi. Vahvuutta on myös olla nöyrä.

XXX