Ihana, kamala fitness

Vietin viikonlopun Lahdessa järjestetyssä Nordic Fitness Expossa, ja pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni seuraamaan tasokkaita fitness-kilpailuja. Mietin koko eilisen, onko järkevää kirjoittaa omia ajatuksiani ja raottaa näkemystäni aiheesta. Tulin siihen tulokseen, että kyllä on. Haluan kertoa, mitä ajatuksia tämä laji minussa herättää. Nyt kirjoitan aiheesta, joka herättää voimakkaita ajatuksia puolesta ja vastaan. Haluan kirjoittaa teille kahden tytön äitinä ja urheilijana, joka on liikkunut aktiivisesti siitä asti, kun on saanut jalat alleen – urheilijana, jolle liikunta on elämäntapa.

20 vuotta sitten olin teini, nuori aikuinen. Etsin valtavalla intohimolla omaa identiteettiäni. Tuolloin kamppaillaan oman itsetunnon kanssa ja tehdään asioita, jotta saisi huomiota ja sitä kautta hyväksyntää. Itsetunto. Sana on lähes jokapäiväinen. Pienet asiat kasvattavat ja tekevät meistä naisia, sellaisia kuin nyt olemme.

Vanhempien roolia vähätellään tässä asiassa. Olen sitä mieltä, että vahvan itsetunnon kasvattaminen lähtee jo siitä hetkestä, kun pieni tyttö syntyy.

Fitness elää tällä hetkellä kovaa buumia. Naiset, jotka eivät ole nuoruudessaan eläneet liikunnan parissa lainkaan, ryhtyvät fitness-urheilijoiksi. On hyvä asia, että elämä tekee täyskäännöksen parempaan ja omasta terveydestä sekä kunnosta aletaan huolehtia. Mutta missä menee raja?

Tavoitteena onkin yhtäkkiä pelkkä kilpailu omasta terveydestä välittämättä. Itsestä puhutaan kilpaurheilijana.

IMG_0516

Teen töitä ihmisten kanssa, jotka viettävät lajin parissa kaiken aikansa. Siksi mietinkin, haluanko sanoa ajatuksiani ääneen. Samaan aikaan mietin, mitä ajattelisin, jos 15-vuotiaana tyttäreni Victoria ihannoisi lajia ja hänen aikuiseksi kasvamisensa ja identiteetin etsimisensä tapahtuisi peilin kautta. Se on suoraan sanottuna pahin pelkoni.

Sillä, miten oman itsetuntosi kasvatat, on suuri merkitys siihen, minkälainen nainen, äiti ja ihminen sinusta kasvaa.

Seuraan ahkerasti pinnalla olevia fitness-daameja ihan mielenkiinnosta sitä kohtaan, miten kukin heistä treenaa. Ja arvostan heitä kyllä valtavasti. Kaikki se sitoutuminen ja omien haaveiden tavoitteleminen on kunnioituksen arvoista. Olen valtavan ylpeä esimerkiksi Sofia Ruusilasta, joka on tavoitteellisesti kulkenut omaa unelmaansa kohti.

Minä kuitenkin katson asiaa hiukan eri kantilta.

Lapsena olen tanssinut, ratsastanut ja temppuillut talvet lumilaudalla pitkin metsiä. Olen ollut yleisurheilun parissa pitkään, ja Munkkiniemen tyttönä koripallo oli juttuni. Olen harrastanut liikuntaa aina aktiivisesti, ja se on ollut aina osa elämääni, kuten nytkin. Mikään ei ole muuttunut. Paitsi se, että nykyään teen myös töitä enemmän tai vähemmän liikunnan parissa.

Noin 15-vuotiaana aloitin säännöllisen kuntosaliharjoittelun. Mukaan tuli ruokapäiväkirja ja oman kehon arvostelu ilman mitään armoa. Muistan eräät juhlat, joissa satuin syömään kakkua. Kotiin päästyäni ilmoitin äidille, että lähden juoksemaan kakun pois kehostani.

Karmiva ajatus!

Lenkin jälkeen käyty pitkä keskustelu äitini kanssa ja takaraivossa kuitenkin säilynyt lapsuuden ajatus liikunnasta avasivat silmäni hyvin nopeasti. Siitä lähtien liikkuminen on ollut normaalia. Vien kehoni äärirajoille, mutta terveys edellä. Ravinnosta ei koskaan oteta pois, ja äärirajoille viemistä ei koskaan tehdä peilikuvan vaan hyvän olon takia. Sen takia, että opin omasta kehostani ja mielestäni lisää.

Olen joka vuosi tekemisissä nuorten naisten kanssa – ja joka vuosi näen vähintään yhden syömishäiriöisen tarinan. Tämän takia esimerkiksi Miss Helsinki -finalistien treenaaminen toteutetaan sillä ajatuksella, että he saavat elämänmuutoksen parempaan. Puhutaan avoimesti ravinnosta, sen tärkeydestä ja hyvästä olosta. Tytöt nauttivat, mutta tekevät myös töitä asioiden eteen. Heille opetetaan, millaista on mennä omille epämukavuusrajoille ja mitä on oikeasti välittää omasta kehosta.

Elämästä kuuluu nauttia, asioissa pitää olla logiikka ja omaa kehoa pitää vaalia. Siitä täytyy pitää huolta kuin pienestä lapsesta.

Ymmärrän täysin, miksi laji herättää keskustelua. Olen huolissani nuorten naisten puolesta.

Mutta hienot messut, tyylikkäästi toteutetut ja upeitahan nuo daamit ovat lavalla :)

Toivon, että tätä tekstiä ei ymmärretä väärin. Kuten sanoin, kirjoitan äitinä ja himourheilijana, jolle liikunta on elämäntapa.

Ihanaa viikkoa kaikille!

XXX