Maailman vaikein maastopyöräilyn etappikisa

Tasan viikko sitten, sunnuntaina, seisoin Zermatin vuorilla 3100:n metrin korkeudessa pyöräni kanssa miettien, että olenkohan nyt ottanut  liian vaikean haasteen vastaan. Pelko ja epävarmuus olivat päällimmäiset tunnetilat. Edessä olisi viikon mittainen maastopyöräilyn etappikisa, maailman vaikeammaksi todettu sellainen. Kisassa on mukana maailman parhaat kuskit ja lajin intohimoiset harrastajat. Omaan kuntoon uskoin sataprosenttisesti, mutta ajotaitoihini en. Tajusin ottaneeni vastaan ison, vaarallisen ja erittäin fyysisen haasteen. Edessä olisi viikko, jonka aikana keho viedään äärirajoille ja henkinen kestävyys mitataan. Kisan kulku on seuraava:  maanantaina ajetaan lyhyempi mutta haastavampi prologi ( aika-ajo ) ja siitä eteenpäin 5 stagea. Kilometrejä viikolle kertyy yhteensä 280 vuoristossa, josta nousua on yhteensä 8,5 km. Tällaisessa suorituksessa tärkeimpään rooliin nousevat ravinto ja uni: energiat eivät saa missään vaiheessa mennä alas, ja kaikki vapaa-aika pitää levätä.

On sanomattakin selvää että jännittää -  ja se tekee omat juttunsa kropalle. Mun tilanteessa vaikeaa oli syöminen. Mikään ei maistunut. Jos syön väkisin, tuntuu että kaikki tulee ylös, joten joka aamu taistelin että saan pidettyä ravinnon sisälläni ja pääsen pyörän päälle. Siinä ajatukset siirtyvät muualle.

Päivän etapit olivat pitkiä ja tiesin, että kilometrejä tulisi tappaa hyvällä vauhdilla, vaikka meidän ajotyylimme on hyvin varma ja turvallinen. Unissa kävin läpi tulevaa ja syvä rentoutuminen oli todella vaikeaa. Väsyneenä ajamaan lähteminen viimeisillä etapeilla, vesisateessa, sai todella kyyneleet silmiin. Jossain kohtaa meinasi usko loppua. Nousuissa melkein itkin kivusta. Tätä varten on ajopari,  joka tukee, tsemppaa ja on tarvittaessa järjen ääni. Jokaiseen päivään lähdettiin kuitenkin hymy kasvoilla ja maaliin tultiin vielä isomman hymyn kanssa.

Päivät koostuivat hyvin yksinkertaisista asioista. Ajo, pyörän pesu, huolto, suihku, ajovarusteiden pesu,  hieronta, yhteinen dinneri ja nukkumaan. Olin täysin jättänyt puhelimen, sosiaalisen median ja kaiken muun ympäriltäni. Elimme täysin tämän kisan ympärillä.

Lauantaiaamuna oli viimeisen etapin aika. Kroppa oli todella väsynyt, eikä mieli enää jaksanut tsempata samalla tavalla kuin muina päivinä. Lähdimme ajamaan  - tai toisin sanoen suorittamaan. Edessä oli yksi viikon raskaimmista etapeista, vaikka kilometrejä ajettavana oli vain 32. Maitohapot jylläsivät kropassa niin, että oksennus meinasi tulla koko ajan. Korkeus, sumu ja väsymys saivat pään aivan pyörälle. Huomaaminen tekee poluilla ajosta vaikeaa. Jatkuvasti ohitamme ajajia jotka ovat satuttaneet itsensä ja odottavat helikopteria saapuvaksi. Väkisin toivoin, ettei meille ei sattuisi mitään. Ajo kävi vieläkin varovaisemmaksi. Matkan aikana olin itkenyt , huutanut ja toivonut vaan jaksavani loppuun.

Viimeiset viisi kilometriä häämöttivät edessä. Kisajärjestäjät olivat todella tehneet näistä kilometreistä vaikeat ja pitkät. Jokainen polkaisu oli tuskaa. Sattuu ja väsyttää, ajattelin. Vihdoin maalissa - ilon huudon jälkeen - purskahdin itkuun Katariinan olkapäätä vasten.

Koko viikon taistelu oli kaiken sen arvoista. Yksi elämäni hienoimmista ja kasvattavimmista kokemuksista.

 

imageimageimageimageimageimageimage

Kotimatka meni ihmetelellessä ihmisten kommentteja sosiaalisessa mediassa. Sitä yritti itsekin tajuta, mitä ihmettä oikein tuli juuri tehtyä. Opin tällä matkalla paljon itsestäni: mitä todella on periksiantamattomuus, sen että ihmiskeho jaksaa mitä vain. Kaikki lähtee korvienvälistä.

Nyt paluu arkeen ja töiden pariin, tämä hieno kokemus takataskussa.

XXX

Instagram – martinaaitolehtiofficial

Snapchat – martinamarieann

Facebook – Martina Aitolehti Official

Bloglovin – Martina Marie-Anne Aitolehti